Kirjoitettua ja kuvattua

Valoa on enemmän kuin ikkuna näyttää.
Vain sillä on merkitystä mikä on oikein, ei sillä kuka on oikeassa.


Koskia, metsää humisevaa,
polkuja, niukasti poljetuita,
nevoja, joille johdattaa
yksinäisiä pitkospuita.

Sinne, kantamus seljässään,
hiihtäjä häipyi maaliskuussa.
Petäjän kylkeen helisevään
upposi kirves illansuussa.

Keväät useat valjenneet
ovat jo siitä illasta asti,
syksyn pimeän saartaneet
mykkinä, henkeä salpaavasti;

parvi kurkien korkeain,
kauas vievällä taipaleellaan,
tullen, mennen, on nähnyt vain
kumaran hahmon kuokoksellaan,

hahmon, joka ei silmää suo
heille, ei kohota kättä,
tuskansa vain vaiti juo,
siitä pääsyä pyytelemättä.

Kuka on täällä, hän tiennee kai
mitä on jättänyt seljän taaksi,
tiennee, yksinäisyys sai
riittää hänelle asuntomaaksi;

tiennee: täällä ei pelloltaan
leikkaa satoa turvallista,
ei eräpirtin akkunaan
tuikuta pilkotus naapurista.

Aatos on vajaamittainen
erämaan äärien opastajaksi.
Ihmissuru on pikkuinen
täällä totena otettavaksi,

turhaa kaipaus, levottomuus,
pyyntö silmän ja korvan raton,
valetta se, mitä kurjet huus,
tyhjää sanasi malttamaton.

Täällä on koti vain tyyntyneen
voimantäyteisen miehenmielen,
jonka ei tiedetä peljänneen
muuta kuin myrkkyä naapurin kielen.

Täällä on kosket ja metsien maa,
polkuja, niukasti poljetuita,
nevoja, joille johdattaa
yksinäisiä pitkospuita,

kuikan huutoa vihlovaa,
huurua ruskeavetisten soitten,
sammalta, jolle puhkeaa
kyynel kirpeä karpaloitten,

harmajan pilviverkoston
lomitse päivän pilkahdusta,
kunnes ylläsi kerran on
yö ikiautuas, silkinmusta.

(Aaro Hellaakoski: Kokoelmasta Uusi runo 1943)